metsän aarteita

Metsissä on tähän aikaan vuodesta kaikkea jännittävää, kun lumi sulaa pois. Lapsuusajan metsiin suuntasin jälleen, taas pidemmälle kuin aiemmin. Katosimme metsään kurkiauran saattelemina illan hämärtyessä. Seikkailin metsän sydämeen, tiheään hämärään kuusikkoon, jonka keskellä on lähde. Mummu sen minulle näytti ja siellä olen joka vuosi käynyt. Viime vuonna lähteellä oli karhun ulosteet, vanhat tosin.

Alkumatkan rinnereitille hirvet olivat tallanneet aivan uuden polun. Paikoin minun polkuni oli ihan sotkua ja rapaa. Jätöksiäkin oli huomattavan paljon. Kun aiemmin hirvistä näki tuossa rinteessä yhdet jäljet talvessa, muistuttaa se nyt paikoin lehmien mylläämää laidunta.

Illan hiljaisuus katkeaa, kun jokin metsäkanalintu lennähtää pusikosta karkuun. Syrjäisen polun varressa saakin pääosin olla rauhassa. Metsäkanalintujen - en ole kovin hyvä tunnistamaan - jätöksiä löytyikin syvempää metsästä. Ja hyvä niin, sillä metsäkanalintukanta on kuulemma laskussa.

Polun aukealla kohdalla lumi yllättää ja huomaan seisovani sohjossa polviani myöten. Pääasiassa maa on kuitenkin paljaana, joskin todella märkää. Saavumme lähteelle, siellä on aina yhtä hiljaista ja salamyhkäinen tunnelma. Koirat valpastuvat ja herkistyn kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulu. Kuljin hiukan lähteen ohitse pidemmälle kuusimetsään. Maassa on isoja painaumia, kuin saappaanjälkiä. Pehmeämmässä kohtaa saappaanjäljissä onkin varpaat ja kynnet. Kännykällä paikannus ja kuva, sitten pois paikalta.

Illalla sain vahvistuksen jäljestä. Se oli karhu, kuten toivoinkin.