ajatuksia synnytyksestä

Synnytysteksti ihan vain niille joita kiinnostaa :)

Olin pohdiskellut synnytystä jonkin verran etukäteen. Jännittihän se, ainakin vähän. Samalla oli kuitenkin levollinen olo, sillä onhan synnytys keholle täysin luonnollinen tapahtuma. Loppuraskauden aikana minua alkoi kiinnostaa synnyttäminen kotona. Pystyisi olemaan rennompi, paremmin omaan tahtiin. Ajatuksena hyvä, toteutusta ei suositeltu ja se olisi ollut kohdallani jopa mahdoton. Kotiin voi mahdollisesti synnyttää jos raskaus on edennyt normaalisti, synnytykseen ei liity erityisiä riskejä ja sairaalaan olisi alle 50km matkaa. Meiltä on sairaalaan matkaa ihan reilusti ja perussairauteni vuoksi raskauttani nimitettiin riskiraskaudeksi, vaikka mitään erityistä ei ollutkaan. Synnytystoivelistan kanssa olin peukalo keskellä kämmentä. Mitä salissa edes tapahtuu? Lopulta toivoin vain pääsyä potilashotelliin, sekä kirjasin kipulääkkeet, joita minulle sai antaa. 

Ensimmäinen maaliskuuta lähdimmekin sairaalaan sovitulle käynnille. Olimme käyneet aiemmin jo parilla varaslähdöllä, vaikka mitään ei sitten tapahtunutkaan. Lasketun ajan ultrassa kaikki oli hyvin. Lääkärin kanssa keskustelimme käynnistyksestä, vaikka vauva olisi saattanut syntyä itsekseenkin seuraavana päivänä. En kuitenkaan ollut nukkunut kahteen kuukauteen juuri lainkaan ja epilepsian (vaikkakin tällä hetkellä tasapainossa) kannalta se ei ole lainkaan hyvä. Siispä päädyttiin käynnistämään ballongilla.

Jäin osastolle yöksi. Siellä oli ihan tolkuttoman kuuma ja koska olin huoneessani yksin, nukuin ikkuna auki. Tai ainakin yritin. Välillä supisteli vähän tiuhempaa ja kovemmin, mutta aina loppuivat. Muutenkin oli kovin pirteä olo, onneksi oli virkkuukoukku lankoineen mukana. Aamuyöllä oli vähän kivulias ja levoton olo, joten menin suihkuun. Limatulppa tulikin heti riisuessa. Menin suihkun jälkeen jatkamaan käsitöitäni.

Aamulla kätilö kyseli kuulumiset ja tuli hakemaan minua aamupäivästä lääkärikäynnille. Aina niin ihana sisätutkimus sujui aika kivuttomasti. Lääkäri kysyi, oliko mitään erityisiä tuntemuksia. Ei ollut. Lääkäri sanoi minun olevan kuitenkin ihan kunnolla auki (muistaakseni neljä senttiä) ja että pääsisimme saliin. Kerroin uutiset miehelleni joka olikin intoa piukassa pakkaamassa tavaroita kassiin. Mikään akuutti kiire ei ollut, mutta kyllä, parin tunnin sisään pääsimme saliin.

Salissa käytiin vähän toivelistaani läpi ja ajatuksiani muutoin. Suihkua en saanut enää salissa kivunlievityksenä käyttää, sillä vauvan sykkeitä seurattiin koko ajan. Surkeaa, jouduin turvautumaan ilokaasuun nopeammin. Ainakin luulen, että kuumassa suihkussa olisin kestänyt kipuja paremmin. Lämpöpusseistakin oli toki apua. Yhtäkkiä kuulin että suunnitelmana oli puhkaista kalvot jotta synnytys lähtisi kunnolla käyntiin. Miksi? Minun oli ihan hyvä olla siinä. Olin tietysti ensikertalaisena vähän pihalla kaikesta ja niin ne kalvot vain puhkastiin, rutiininomaisesti. Se ei tosin onneksi satu, vaikka niinkin luulin.

Kalvojen puhkaisun jälkeen jäimme huoneeseen mieheni kanssa kahden. Kiikkustelin keinutuolissa ja jaksoin vielä vähän pelata kännykällä. Kännykkä jäi melko pian pois ja pyysin lämpöpussit. Supistukset olivat huomattavasti kovempia ja kipu erilaista kuin aiemmin. Supistusten välissä pystyi kuitenkin naureskelemaan ja kysymään, onko kukaan viestitellyt. Iltapäivän puolella pyysin ilokaasun avuksi. Aloin vajota omaan kuplaani, enkä jaksanut enää jutella miehelleni. Eikä puhettakaan, että olisin jaksanut vängätä vastaan mistään. Mies kertoi jälkikäteen, että kiikuin keinutuolilla niin lujaa, että hän pelkäsi koko keinun kaatuvan.

En ole varma hengitinkö ilokaasun jossain kohtaa väärin vai toimiko keho muutoin niin, mutta laatta alkoi lentää. Ja se kävikin muutaman kerran. Onneksi salissa on tietysti oksennuspussit valmiina. Supistuksista tuli hetkeksi pidempi tauko, huh vähän saisi hengähtää. Kätilö tuli katsomaan tilannetta. Sain oksitosiinitipan, joka vauhdittaisi ja lisäisi supistuksia. Minusta kaikki oli ihan hyvin ennen oksitosiiniakin. En tosin jaksanut pohtia sitä salissa.

Oksitosiinitipan jälkeen supistuksien kesto ja tihentyminen vähä yllättivät, enkä pysynyt ihan mukana. Kun kipu meni siinä jännityksen ja pienen pelonkin kaverina yli sietokyvyn, pyysin epiduraalin. Epiduraalin jälkeen muistikuvat ovatkin hatarat. Myös jalat menivät. Vähän puhekin. Muistan että ajatus oli melkein terävä, mutta puheeni sammalsi. Olin toki väsynytkin. Tuntui ihan naurettavalta, etten meinannut pysyä pystyssä. Kävin tuettuna vessassa ja kävelemässä.

Sisätutkimuksen vuoksi siirryin sänkyyn. Hengitin ilokaasua vähän liikaa. Sisätutkimuset jännittävät muutoinkin, mahdoton rentouttaa lihaksiaan ja synnytyksen yhteydessä sattui kahta kauheammin. Muistaakseni sisätutkimuksia tehtiin synnytyksen aikana peräti yhdeksän. Minusta se on aika paljon "varmuuden vuoksi" tarkistaa tilannetta.

Olin hieman väsynyt ja supistukset tihenivät, joten jäin sänkyyn makaamaan. Tuntui kuin olisin ollut unessa. Sattui kyllä, mutta tietoisuus ympäröivästä maailmasta laski. Havahduin kun mieheni sanoi vauvan sykkeiden laskeneen. Hän hälytti huoneeseen kätilön. Muistan että huoneeseen pöllähti useampikin ihminen ja sänkyäni kallistettiin jotenkin. Asentoni vaihdettiin ja sykkeet lähtivät nousemaan. Oli tullut kuulemma niin voimakas supistusrysä, että vauva oli mennyt "ruttuun". Tämän jälkeen oksitosiini otettiin muistaakseni pois, ainakin vähennettiin annosta. Suklaarusinat (ja syöminen muutenkin) kiellettiin, jos jotain kävisi.

Kelluin vain omassa kuplassani jossain omissa maailmoissa. Keskityin hengittämään ja jättämään kivun taka-alalle. En muista miksi ja missä vaiheessa tarkalleen, mutta lääkäri kävi loppupuolella pistämässä kohdunkaulanpuudutuksen. Ennen ponnistusvaihetta tuli levoton olo, mutta en kyennyt kuitenkaan kävelemään. Kätilö ohjasi kyljelleen ponnistamaan. Kamala asento, tuntui kun olisi solmussa, sillä jalka piti kiskoa päätä vasten. No onneksi siitä päästiin selälleen.

Synnytysasennon ohjaaminen ärsytti jälkikäteen, vaikka itse tilanteen halusi vain olevan pian ohi. Ponnistusvaiheen kipu yllätti ja jätti pahimmatkin supistukset kauas taakseen. Joko puudutus ei ehtinyt vaikuttaa tai lääkkeittä kipu olisi vienyt tajun mennessään. Ponnistusvaihe tuntui ikuisuudelta. Mitä enemmän ponnisti, sitä enemmän sattui. Kätilö ja mies kannustivat koko ajan ja että pian olisi ohi. Ei tuntunut siltä, sillä joka ponnistuksen jälkeen piti ponnistaa vielä vähän. Loppumetreillä huusin ääneni käheäksi. Sitten paine loppui ja kipu tasaantui.

"Täältä tulee nyt paras palkinto" kätilö sanoi ja laski parkuvan ja tahmaisen vauvan syliini. Rehellisesti se ensimmäinen kahden sekunnin reaktio oli kaukana palkinnosta. En ollut koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Ja mitä kaikkea sotkua se nyt sitten mukanaan toi kolmen sekunnin ilmalennolla. Olivat kaikki eritteet sitten sylissäni. Mutta se kesti vain kaksi sekuntia ja sen jälkeen purskahdin itkuun, siinä se nyt oli. Parkui naama punaisena ja tuijotti nappisilmillään. Ja minä selvisin siitä. (Potilashotelliin emme valitettavasti päässeet ja osastosta ei ole mitään asiallista kerrottavaa.)

Säikähdin, kun kätilö pyysi laskemaan poikamme sormia ja varpaita. Siis onko niissä joku vika!? ehdin jo melkein kysyä, kun mies sanoi että kaikki on ihan paikallaan. Idea oli kai saada minut keskittyämään muuhun kuin poltteleviin jälkikipuihin.  Ei minua kipu häirinnyt, halusin vain katsella pientä tulokasta. Miten ihminen voikaan olla niin pieni?

Synnytyksen kestoksi merkattiin 10h 43min, josta ponnistusvaihe kesti 20min. Poika oli virkeä 3100g ja 50cm. Imetys lähti heti hyvin käyntiin ja synnytyksestä jäi kokonaisuutena positiivinen kuva. Niin se kipu vain viikossa parissa unohtui täysin.

Koska vain uudelleen, vaiko sittenkään...