havaintoja keväisestä luonnosta

Olen aina rakastanut luontoa ja hiljaisia metsiä, joissa ei liiku muita ihmisiä. Olen majaillut hetken aikaa vanhemmillani, lähinnä arkisin kun  mies on töissä. Lähdin parina iltana tutkimaan metsiä ja seutuja, joissa olen lapsenakin kulkenut. Alue on hiljaista ja syrjäistä, eläinrikasta. En ehtinyt kovinkaan pitkälle kotoa, kun poikkesin soramontulle. Aloin ihmetellä suuria, pyöreitä tassunjälkiä. Isomman koirani tassu oli huomattavasti pienempi ja kapeampi. Hiekkaan painuneet jäljet olivat kutakuinkin kämmeneni kokoiset. Soramontulla on aiemminkin ollut ilveksiä, joten päädyin jäljentunnistustaidoillani siihen lopputulokseen. En lähtenyt aikomukseni mukaan rämpimään läpi montun reunaman risukoista, vaan kiersin lammen kautta. Pieni metsälampi oli vielä jäässä, en ole käynyt siellä vuosiin ja vedenpinta on laskenut huimasti. Pikkuruinen lampi oli myös rehevöitynyt.

Lammen kautta pääsin vanhalle polulle, jota pitkin lähdin kävelemään kohti suota. Läheltä ojasta kuului rytinä ja pysähdyin kuuntelemaan. Hirvi nousi ojasta ylös, kääntyi minua kohti ja lähti kävelemään kaikessa rauhassa. Tuuli kävi juuri väärästä suunnasta, eikä eläin ollut havainnut minua. Kun aloin jutella sille, pysähtyi se katselemaan. Sain puutteellisella kuvauskalustollani muistoksi kuvan ja verkkaisesti hirvi kääntyi ympäri ja lähti löntystämään pois.

Hieno kohtaamisen hetki, palasin seuraavana päivänä suolle uudelleen, tutkimaan sitä tarkemmin. Lapsuudenkotini ympäristössä on kolme isoa suoaluetta. Tutkailin tätä keskimmäistä nyt tarkemmin ja kävin kuvailemassa siellä suomaisemia. Runsaasti hirvien jätöksiä ja jälkiä, sekä sorkkaeläinten tallaamia polkuja. Ojia oli ylitetty tietyistä kohdista, jolloin ojanpenkoille oli muodostunut melkoinen mutavelli. Illan hämärtyessä en lähtenyt seikkailemaan kovinkaan pitkälle suolle, vaan lähdin kävelemään kotia kohti.

Paluumatkalla poikkesin vielä tutulle lähteelle. Olen käynyt siellä jokaisen koirani kanssa, vähintään kerran. Ollessani lapsi, mummo näytti lähteen minulle. Paikka on kaunis, täysin piilossa, ikinä en ole sinne vahingossa eksynyt, aina on pitänyt etsiä sinne johtava polku. Risukko on tiheä joka suunnasta ja vaikeakulkuinen. Lähteen vesi on aina kirkasta, myöhemmin keväällä siellä on runsaasti sammakoita. Lähteen erikoisuus ovat hyvin vaaleat pikkusammakot, yritin joskus googlettaa, olisiko kyse jostakin albiinosammakosta. Erikoisen näköisiä ovat. Talven aikaan lähteen ympäristöstä löytyy saukonkin jälkiä.

Tällä erää löysin lähteen takaisesti lehvästöstä myös jälkiä. Ne vain eivät kuuluneet saukolle. Lahoja puita oli raavittu runsaasti ja pari lahopuuta oli "kaadettu", ikään kuin työnnetty nurin. Pohdin, olisiko ilves käynyt paikalla puuhailemassa. Edetessäni hieman, pyörsin ajatukseni. Maassa oli lehmänläjän kokoinen ulostekasa, tasaista pötköä runsaan marjamäärän saattelemana. En jäänyt ottamaan muista jäljistä sen  enempää selvää, vaan poistuin pusikosta ja siirryin lähemmä tietä kävelemään.

Toissapäivänä lähdin tutkimaan kolmatta nevaa, suurinta ja syrjäisintä. Vanha polku, melko umpeenkasvanut sellainen, johti suon laitamille. Paljon hirven jälkiä ja jätöksiä. Lähdin seuraamaan yksiä hirvenjälkiä ojanvartta pitkin, jotta olisi helppo löytää takaisin. En tainnut polulta poiketa sataa metriä enempää, kun hirven jälkien ohi poikkesivat valtavat, raskaat käpälänjäljet. Askelväli oli pitkä ja jälki syvä, sammaleeseen painunut. Kämmeneen vertaaminen oli aika turhaa, jälki oli reilusti jalkaani isompi. Kuraisemmassa kohdassa jälki erottui selvemmin, kynsineen kaikkineen. Nopeat räpsyt kännykällä, ilmoitus kotiin että olen tulossa ja palasin tuloreittiäni pitkin takaisin.

Pienellä alueella paljolti havaintoja, syrjäisimmälle suolle ei liene nyt hetkeen asiaa. En välittäisi törmätä kärkkääseen karhuemoon, eikä minulla ole mitään tarvetta häiritä sen toimia. Jo pelkkä jälkien havainnointi oli mieluisaa puuhaa ja luonnossa kulkeminen mieltä rauhoittavaa.

Muutama kuva tekstin täytteeksi, mm. lähteeltä :)