koiran näköinen ja metsäretkellä

Ai kamala, milloin tuo rääpäle kasvoi? On kulunut tovi, varmasti liian pitkä sellainen, kun olen siskon pennun ympärillä kuvauskaluston kanssa häärinyt. Kymmenviikkoisesta kasvoi hujauksessa vajaa nelikuinen ja kamala ku se näyttää pieneltä koiralta. Nahkaa on mielin määrin ja se löllöttää menemää honkkeloilla jaloillaa. Ilonen ku mikä ja sitä ollaan välillä niin isoo koiraa, kunnes tajutaan ettei ehditä edes sanomalehdelle, ennen ku rakko halkee. On kai hyvä herätä siihen tosi asiaan, että kohta tämä on taas minunkin arkipäivääni. Juosta jonkun toisen perässä rätin kanssa ja yrittää pelastaa lattia valtavilta lätäköiltä ja kosteusvaurioilta. Samalla pitäisi ehtiä rättihommista sen toisen edelle keräämään kaikki vähänkään syötäväksi kelpaava pois...

No se niistä, Luna on oikein mukava hoitokoira. Alkoikin vähän keittiön tuunaus kyllästyttää, mutta jotain touhua pitää olla, joten meneehän tämä viikko siivotessa pennun pissoja. Ei vais, kovasti se paperille yrittää, mutta kun se joku touhu oli niiiiin mukavaa, ettei malttas siirtyä. Ja sitä paitsi jos joku lässyttää ja osoittaa kiinnostustaan niin ihku söpöä pikku pupsia kohti niin johan sillä pettää, kun se niin riemusta halkee.

Luna on minulla ainakin muutaman päivän, mutta voisin haluta pitää sitä kyllä ainakin koko viikon... Mies on yövuorossa, eikä minua huvita nukkua yksin. Jotta en aivan nuupahtaisi tänne maalihuurujen keskelle, me lähdettiin tänään metsästämään pennun kanssa meidän lähilaavua. Kartalta olin reittiä jo katsonutkin, no joo, hyvä reitti olikin. Siihen nähden ettei siellä kukaan kulje. Meidän takapihalta maasto on aika risukkoista, joskus harvennettu ja risut jäänyt maahan. Vaikeakulkuista meille molemmilla. Urheasti pieni ehta seropi loikki perässäni. Kun päästiin ojalle, jota seurasimme sitten polulle, Luna siirtyi vesireitille. Olihan ojassa huisisti helpompi liikkua kuin risukossa. Ojaa seuraamalla päädyimme metsäaukealle, jossa ristin maamerkeiksi käkkäräpuun ja ison kiven.

Löysimme varsinaisen polun ja lähdimme laavulle. Kävelimme kuitenkin puolukoita ja sieniä, sekä puroja ihaillessa hieman huti. Olen käynyt laavulla keväällä ja kasvusto oli toki nyt hiukan toisenlaista... Ensimmäisellä kerralla minä olen käynyt laavulla talvella, joten sekään muistikuva ei oikein auttanut. Kännykkä hukkasi sijaintimme ja jatkoimme sitten sitä eniten polunnäköistä. Korkea kasvusto ja maassa risteävät purot haittasivat kulkua ja reitin hahmottamista enemmän kuin liikaa. Lopulta päädyin metsäkoneen jäljille ja niitä kävelimme aika haipakkaa, kunnes siitä laavun tönöä ei näkynyt missään. Palasimme vähän matkaa takaisin ja oikaisimme kuusisammalikon kautta. Ja laavu löytyikin samantien.

Takaisin päin olikin helppo tulla ja kokonaismatka laavullekin on vain 400 metriä. Vielä kun oppii reitin kunnolla, niin hyvä tulee. Ehkä joku päivä voisin myös siirrellä reitiltä ne hankalimmat risut pois... Talvella toki helpompaa, kun voi kulkea jäätynyttä ojaa pitkin. Pitää vain tampata polku ajoissa.

Oikein hienosti Luna pysyi matkassa ja viihtyi metsässä. Ehdin iloita siitä, että hyttysiä ei ollut juuri yhtään. Mutta sitten selkäni alkoi kutista vimmatusti. Kutina ei lakannut asentoa vaihtamalla vaan se alkoi tuntua iljettävältä. Ehdin kiskoa melkein kaikki paidat pois, kunnes se pieni syyllinen löytyi. Iki ihanat syysystävämme. Hirmuinen herra hirvikärpänen, oli löytänyt reittinsä minun kaula-aukostani selkääni. Ja eikä yhdessä vielä mitään. Mutta kun niitä oli siinä tunnin lenkillä kahdeksan... Astelimmekin kotopuoleen aika rivakasti, ensi kerralla myrkyt niskaan!