Salamajärven kansallispuisto - vauvan kanssa

Viime viikon torstaina pakattiin auto ja suunnattiin Perhoon, Salamajärven kansallispuistoon. Naperoretki unohtui postata tänne, mutta sillä reissulla kaavailimme uutta seikkailua. Kiira lähti colliekaksikkonsa kanssa mukaan, enkä minäkään koiraani unohtanut. Salamajärvi valikoitui kohteeksi siksi, että siellä on tietojeni mukaan Suomen eteläisin autiotupa. Autiotuvan kanssa samassa rakennuksessa oli myös vuokratupa, jonka varasimme. Kaksi aikuista, kolme koiraa ja vauva, eivät ehkä ole se toivotuin seurua jakamaan tupa jonkun tuntemattoman kanssa - vaikka tietysti me kaikki kuusi olemme ihania persoonia.

250km on aivan ehdoton maksimi ajomatka yhden yön reissuun. Jos pitäisi ajaa pidemmälle, olisi suotavaa pysyä metsässä vähän kauemmin. Reitille ei suinkaan osunut moottoriteitä, joten saimme hukattua matkaan taukoineen päivineen yli neljä tuntia. Papu ilmoitteli toisinaan turhautumistaan. Kasvamisensa huomaa tosiaan ihan siitä, että Papu tekee päivisin paljon muutakin, kuin syö ja nukkuu. Autoilussa siihen havahtuu - se on ihan mahdottoman tylsää, jos Papu on hereillä. Matka sujui kuitenkin suhteellisen mukavasti ja kivuttomasti ja perillekin päästiin. 

Lähdimme Pahapuron reitille Koirasalmen luontokeskukselta. Papu matkasi repussa ja alkumatkasta pojalla olikin kaikki huonosti. Pipo oli silmillä joten mitään ei nähnyt, huppu oli tiellä, liikuttiin liian hiljaa, koira katosi näkyvistä ja näin pois päin. Lopulta Papu matkusti yli puolet reitistä - kovasta tuulesta huolimatta - paljain päin. Koska pitäähän pienen retkivauvan nähdä, missä kuljetaan! Hirveää vääryttä tunkea joku silmille valuva pipo päähän, tai liikerataa rajoittava huppu.

Pahapuron kierros sisälsi paljon pitkospuita. Olivat kyllä parhaiten huolletut tähän mennessä, mitä Papun kanssa on kuljettu. Paikoin vähän risukkoa, mutta ei pahasti. Sääkin suosi, saimme jopa aurinkoa. Mutta se tuuli. Tuuli oli niin kylmä ja puuskittainen, että sukelsi takin läpi luihin ja ytimiin, jättäen jälkeensä yömyöhään kestävän syväjään. Hyh. En ymmärrä, miten Papu tarkeni niin tyytyväisenä paljain päin. Ehkä järkensä jäätyi?

Pahapuron reitin lähtöpiste ei ollut kovin selvästi merkattu, infokartassa polku oli ruskeaa katkoviivaa, kun taas puissa vihrein maalitäplin merkitty. Alkureitti meni siis vähän ihmetellessä ja etsiessä oikeaa polkua. Joku viisas olisi tietysti selvittänyt etukäteen, mitä reitti sisältää. Minä sen sijaan katsoin vain, että 7km on juuri passeli kävelymatka. Aika pian selvisi, että reitillä ei ole tulisijaa, tai minkään sortin taukopaikkaa. Pysähdyimme mutustamaan välipalakeksejä kaatuneen puun päälle. Papukin piti ruokataukoa ja juttutuokiota kanssamme. Päätimme taukomme kuitenkin melko pian, sillä tuuli kaatoi lähettyviltä puun. Rytinästä ei voinut kyllä erehtyä. Kummasti tuli tarve päästä metsästä pois ja ripeästi.

© Kiira Käyhkö

Keskellä suoniittyä näkyi ladon näköinen rakennus. Joksikin nuotiopaikaksikin ehdimme luulla. Kyseessä oli kuitenkin hiukan entisöity suoniittylato. En ollut ikinä kuullutkaan. Taulun tietojen mukaan sellaisessa on yövytty vielä sata vuotta sitten, kun karjalle on kerätty talven heinät suoniityiltä. On se ollut elo tuolloin erilaista! Eikä siitä kuitenkaan ole kovin kauan. Mielenkiintoista.

Suomen historia on alkanut puhutella minua ihan erilailla, kuin kouluaikoina. Niinpä näin tervahaudat, kiviröykkiöt ja pirunpellotkin nyt ihan eri silmin, kuin aiemmin. Reitti oli maisemiltaan ja luonnoltaan oikein kaunis ja oiva valinta. Saimme kävellä ihan rauhassa, vasta loppumatkasta tuli muita retkeilijöitä vastaan. Mahdoimme oli erikoisen näköinen katras kameroinemme ja koirinemme, ja vielä nukkuva pikkuihminen selässä. Tai no, enhän minä tiedä, miksi meitä tuijotettiin. Ehkä oli suklaata poskessa?

Siirryimme retkeilyn ja makkaranpaiston jälkeen autolla tuvalle päin. Pienen matkan kannoin tuvalle rinkkaa selässä ja Papua sylissä. Kotopuolessa testasin, että kyllä. Olisi mahdollista kantaa Papua kantoliinassa ja rinkkaa selässä. Saas nähdä, lähdetäänkö oikeasti johonkin sillä virityksellä. No mutta, pienen matkaa meni ihan sylikyydilläkin. Vuokratuvan hintaan kuului myös sauna ja se oli kylmän päivän päätteeksi ihan ansaittukin.

Papun nukkumaan laittaminen olikin ihan oma juttunsa. Reissussa rytmi tietysti aina hiukan muuttuu. Yliväsynyt vauva oli vuoroin nauravainen, vuoroin hyvin kiukkuinen ja levoton. Mutta ei, ei malttanut eikä suostunut nukkumaan. Syötti vain puurokeksiä ja omenasiivua koiralle. Halusi koskea kaikkeen ja laittaa sen kaiken suuhun. Halusi olla sylissä, lattialla ja sängyssä, mutta olikin aina väärään aikaan kaikkialla ja parkaisi kiukkuisesti. Tässä vaiheessa täytyy antaa täydet kymmenen pistettä Kiiran koirille, jotka eivät aiemmin ole olleet vauvojen kanssa tekemisissä. Onneksi Papu on muutoin kaikin puolin tyytyväinen ja nauravainen. Ja sitä saa mitä tilaa, itsepä en mennyt päivän aikana pätkääkään vauvantahtisesti...

Vaikka ilta venyikin ja Papu oli lopulta mukana niin saunassa kuin lätynpaistossakin, yö meni hyvin. Tupa oli aiempiin retkiini oikeasti ihan luksusta. Olen nukkunut puuliiterissä, märässä makuupussissa, teltassa, laavussa hyttysten kanssa ja monissa muissa epämukavissa olosuhteissa. Nyt nukuin kuivassa pussissa, turvallisesti tuvassa, vauva kainalossa. Ja ainoa mikä oli epämukavaa tässä reissussa, oli liiallinen lämpö. Vauva on ihan turkasen kuuma makuupussi seuralainen. Muttta siitä huolimatta nukuimme hyvin.

Kiira nukkui koirinensa autiotuvassa, sillä sinne ei tullut ketään illan aikana. Vuokratuvassa oli kerrossänky, eikä yläsängyssä ollut laitaa. Se olisikin ollut makuupussin kanssa vähän jännittävä nukkumapaikka. Yökin olisi ehkä ollut levottomampi, jos olisimme ahtautuneet kaikki samoihin neliöihin. Aamulla olimme itse levänneitä, koirat virtaa täynnä ja Papukin oli taas nauravainen oma itsensä.

Söimme aamupalat ja pakkasimme, sekä otimme tuvan pihalla joitain kuvia. Sen jälkeen kiersimme Pakosuon kierroksen. Papu nukkuikin koko 5km reitin. Olihan se taas aamulla kukkunut ja hymyillyt yli rajojensa, joten reppuun asettelu olikin yhtä kitinää. Pakko sanoa, että vauvassa on oikeasti paljon samaa, kuin koiranpennussa. Rytmi on eri, kuin aikuisilla ja itsesäätelystä ei ole tietoakaan. Colliepentu Kelmi oli myös kovasti kiinnostunut samoista asioista kuin Papu. Molemmat halusivat olla kaikessa mukana, koskea kaikkeen ja laittaa kaiken suuhun.

© Kiira Käyhkö

Koira tulee hukkumaan rapsutuksiin

Pakosuo oli reitiltään pitkälti pitkospuita suoniityllä ja hiukan vanhaa metsää. Kaikeksi onneksi polku ei ollut yhtä mäkinen ja kivikkoinen, kuin edellisenä päivänä. Kävelyn jälkeen pakattiin taas auto ja lähdimme jatkamaan matkaa. Paluumatkalla päätimme tehdä muutaman kymmenen kilometrin kiertotien ja suuntasimme Saarijärvelle. Joko navigoin meidät väärin jotain perin outoa reittiä tai sitten Perhosta Saarijärvelle reitillä on oikeasti 20km pelkkää nimismieskiharaista jättimurskeella varustettua hiekkatietä. Haluan kuitenkin uskoa, että navigoin vain väärin. Mutta onneksi navigoin, sillä pellolla oli hattivatin näköisiä sieniä. Oli pakko peruuttaa ja ottaa kummajaisista kuva. En ole juurikaan törmännyt sieniin pelloilla, mutta en ole eläissäni nähnyt tuollaisia sieniä. Kertoisiko joku, mitä nuo ovat?

Tunnin ajelun jälkeen saavuimme Pyhä-Häkin kansallispuiston parkkipaikalle. Harmiksemme ilma kylmeni kylmenemistään ja auton mittari näytti +11. Tummat pilvet ja kova tuuli saivat meidät jättämään varsinaiset reitit kävelemättä. Papulle autoilu ja reppuilu alkoivat riittää. Hän olisi mieluummin jutellut ja mönkinyt maassa. Otimme luontopihalla joitain kuvia ja Papukin sai mönkiä maassa. Koiratkin saivat jaloitella ja poseerailla. Onpahan käyty kansallispuiston alueella, vaikkakin tuolla on joskus vierailtava oikeasti.

© Kiira Käyhkö

© Kiira Käyhkö

Taasen kiva reissu, onnistuneita kokemuksia ja mukavia muistoja. Kiitoksia seuralle, ihanaa että joku reissaa kanssani vielä vaikka mukana onkin vauva ♥ (suurin huolenaiheeni raskaana, että joudunko retkeilemään yksin :D ) Seuraavia retkiä häämöttää kiikareissa jo monenmonta, toivottavasti syyssäät suosivat!