10 vuotta parisuhteessa

Vuodet menivät, aika kului ja tässä sitä ollaan. Olen joka vuosi aikonut kirjoittaa meistä jotakin, mutta ehkä nyt kymmenen vuoden jälkeen on hyvä aika. Teksti perustuu luonnollisestikin omaan kokemukseeni ja näkökulmaani, mutta mies on tarkituslukenut tämän, joten kertomani pitää jokseenkin paikkansa.

Kymmenen vuotta sitten tuumasimme mieheni kanssa kyllä varovaiselle ihastukselle, joka ajan myötä muuttui rakastumiseksi, me seurustelevista nuorista kihlapariksi, perheeksi ja lopulta solmimme avioliiton. Jos joku olisi 2010 kesällä kertonut minulle missä olen kymmenen vuoden kuluttua, tälle vaihtoehdolle olisin epäuskoisena nauranut. Teiniajan ihastukset tulevat ja menevät, eikä siitä seuraisi mitään vakavaa ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Niinhän sitä tavataan sanoa.

Paljon on tullut opittua toisesta ja parisuhteesta, ja taaksepäin katsominen on kuin katsoisi johonkin tosi kauas rotkoon. Toimiva parisuhde ei ole mikä tahansa harrastus jota voi puuhastella siten miten sattuu huvittamaan ja jonka voi laittaa kyllästyessään hyllyyn ja palata asiaan sitten joskus. Ehei, se ei toiminut ollenkaan niin. Toimiva parisuhde vaatii joustamista, sopeutumista, kuuntelemista, puhumista, paljon yhteistä aikaa, kompromisseja, toisen huomioon ottamista ja tarpeiden täyttämistä. Koska meidän suhteemme alkoi kovin varhaisella iällä, oli meillä rutkasti haasteita vielä yhteenmuuttamisen jälkeenkin.

Suurimman osan konflikteista voisi kiteyttää niin, että emme ymmärtäneet toisiamme, lisäksi olimme epäkypsiä ja varsin lapsellisia omilla tahoillamme. Kun aikanaan menimme kihloihin, sitä edelsi vähän turhan tiukkasävyinen keskustelu - joka on tietysti tähän päivään mennessä purettu ja sovittu. Olin tuolloin mielestäni odottanut kihloja riittävän kauan ja lopulta ilmoitin odottavani ajan x tai sitten suhde päättyisi, sillä minä halusin suhteen etenevän. Lujaa pauhaavat tunteeni ja temperamenttini saivat minut laittamaan vaihtoehdoiksi ota tai jätä, kaikki tai ei mitään. Jos olisimme tuolloin osanneet keskustella paremmin ja enemmän, minun ei olisi tullut kihlojen suhteen niin kiire. En voinut ymmärtää mieheni "hidastelua" asian suhteen, joten tulkitsin asian siten, ettei hän ole kanssani tosissaan. Hän puolestaan ei ymmärtänyt jankuttamistani ja kiukutteluani, sillä hän ei kokenut kihlauksen muuttavan suhdetta mitenkään.

Toinen tempaukseni, joka ei varsinaisesti edistänyt parisuhdettamme, olivat talokaupat. Karkeasti kerrottuna lähdin ihan spontaanisti vain katsomaan myynnissä olevaa taloa, tarjosin siitä ja kerroin miehelleni tarjouksen menneen läpi. "Hakisitko kanssani asuntolainaa"... asuntoon jota et ole nähnyt, ei hirveästi hilpeyttä herättänyt. Olin ihastunut taloon ikihyviksi, enkä ollut muuttamassa mieltäni ilman painavia perusteluja. En taaskaan ymmärtänyt, miksi mitään kannattaisi harkita tai miettiä, jos voi vaihtaa vuokrakämpän omaan asuntoon. Mies taas koki minun kävelleen ylitseen, kun en kysynyt häneltä tai kertonut aikeistani aiemmin. Vaikka yritin ajatella yhteistä hyvää, toteutukseni ontui perusteellisesti vaikkakaan en tiennyt aikeistani ennen kuin talolle eksyin. Yhdessä se asuntolaina sitten haettiin ja tässä punaisessa tuvassa on asuttu nyt neljä vuotta. 

Vaikka kymmenen vuoden aikana on ollut paljon ristiriitoja, väärinkäsityksiä, kasvukipuja, sukulaistenkin lusikat meidän sopassa, talousongelmia, terveyshuolia ja lukuisia näkemyseroja, hyviä muistoja on paljon enemmän. Olemme kuitenkin kaikkien hankaluuksien jälkeen oppineet puhaltamaan yhteen hiileen ja pysymään tiukemmin yhdessä, muiden mielipiteistä välittämättä. Olemme opetelleet sanomaan muille ei ja toisillemme kyllä kiitos. Olemme selvinneet voittajina todella vaikeistakin kausista, vaikka toisinaan takavuosina tuntui että ero voisi olla potentiaalinen vaihtoehto.

Yhdessä kasvaminen aikuisiksi on ollut kasvattavaa, myös oikeasti aika raskasta. Kun ei itsekään ole ihan sujut itsensä kanssa, on vaikea tukea tai ymmärtää toista. Siirtymä poika- ja tyttöystävästä, yhdessä asuviin aikuisiin oli aika koetteleva. Vasta, kun minäkin ymmärsin (ennen kaikkea arvostaa miestäni enemmän) parisuhteen vaativan työtä ja vaivannäköä vähän enemmän kuin ruuanlaiton ja pyykinpesun verran, asiat alkoivat sujua ja riidat vähenivät. 

Kymmenessä vuodessa ehtii aika paljon muuttua, etenkin kun sinä aikana on ollut varhaisteini, teini, nuori aikuinen ja ehkä nyt vihdoin pikkuisen aikuinen. Tuolta kymmenen vuoden takaa minulla ei ole jäljellä enää muuta, kuin rinnallani kulkeva aviomies. Se poika, joka varasti lippikseni, koska halusi päästä juttelemaan. Voisin miltei huokaista helpotuksesta, että hän on todella pysynyt tuossa ihan koulun penkiltä asti. 

Mihin me sitten ihastuimme? Minuun vetosi mieheni rauhallinen ja turvallinen perusolemus, hän oli ehdottomasti erilainen kuin muut.  Hän on myös kärsivällinen ja rehellinen. Päivittäin näitä piirteitä katsellessa hänen harkitsevaisuutensa tekee minut toisinaan hulluksi kun asiat eivät etene, mutta se on ohimenevää. Sen sijaan jokin tuossa miehessä käänsi sisimpäni niin kertakaikkisesti päälaelleen, että en pelkästää alkanut haluamaan lapsia vaan minä tarvitsin lapsen. Se oli eriskummallista, sillä vielä vuosi ennen positiivista raskaustestiä, olin sitä mieltä että ei ikinä.

Kertoman mukaan mies ihastui omalaatuisuuteeni ja periksiantamattomuuteni. Ne piirteet eivät ole vuosien varrella juurikaan hälvenneet ja aina toisinaan kuulen voivani tehdä edes jotain tavallisempia naisten juttuja. Toisinaan arki kanssani on liiankin yllätyksellistä ja ennalta arvaamatonta, mutta ainakaan mieheni ei omien sanojensa mukaan kuole tylsyyteen. 

Vaikka olen tehnyt kaikkia ratkaisuja ihan tuosta vain tai ilmoittanut miehelleni kaksi vaihtoehtoa, nykyään mietin ja harkitsen vähän tarkemmin. Nykyisellään myös keskustelen asioista, enkä ole heti lyömässä tiskiin ota tai jätä korttia. Koska vahvuuksiini ei kuulu muiden mielipiteen kysyminen joihinkin asioihin, mies on oppinut ilmoittamaan kantansa kysymättä. Hän on toisinaan joutunut myös muistuttamaan kahdenkeskisen ajan tarpeesta. Viime syksynä ja talvena treenasin ahkerasti koiran kanssa, vieden sitä varten esikoistamme hoitoon. Puolen vuoden treenirumban jälkeen kärsivällinen parempi puolisko sitten kysyi, voisiko lapsi mennä joskus hoitoon hänenkin eikä vain koiran vuoksi. "Oisit vaan sanonut" kun en voinut tietää muuten, ja niin se sitten päästiin kaupungille kahden kesken. 

Toisinaan verkkaisempi mieheni yllättää minut perusteellisesti. Hän nimittäin saattaa yhtäkkiä ilmoittaa että lähde vain retkeilemään, minä jään lapsen kanssa. Tai tehdä sitä ja tätä, ja hän voi hoitaa kanit vaikka onkin heinälle allerginen. Hän on lähettänyt minut menoille ja  jäänyt huolehtimaan kotiin jääneestä koirasta, kaneista, kavereidenkin koirista ja viimeisimpinä vuosina myös lapsista. Vaikka hän ei ymmärrä, miten voin tykätä rämpiä metsässä sukat märkinä hyttysten syötävänä, hänen antamansa lahjat ovat koostuneet pääasiassa retkivarusteista.

Tämän hetkinen elämänvaihe kuluttaa mehujamme vähän enemmän ja erilailla kuin aiemmat. Emme ehkä ehdi nähdä toisiamme niin paljon kuin tarvitsisi tai olla kahden niin usein kuin haluaisimme, mutta tiiminä pärjäämme tässäkin sarjassa. Ja kaikista arjen haasteista, väsymyksestä ja kinastelusta huolimatta, olen loputtoman onnellinen ja kiitollinen, että saan olla tässä ja juuri tämän miehen vaimo. 

Tuli vähän siirappista, mutta kerrankos sitä.  Ehkä voin palata lukemaan tätä uudelleen silloin, kun parisuhdettamme koetellaan. Toivon että olemme onnellisesti yhdessä kymmenienkin vuosien päästä.