tavoitteena olemisen jalo taito

Mihin minulla oikein on kiire, kun en kuitenkaan ole minnekään menossa? Muutaman viikon päässäni pyörinyt ajatus, johtuen kyvyttömyydestäni olla paikallaan, rauhassa ja hengittää. Tunnen hukkuvani kaikkiin tekemättömiin töihin, joita keksin koko ajan lisää. Olen tuumasta toimeen tarttuva, vähän kaikkea kokeileva persoona, joka ei sitten kuitenkaan saa mitään konkreettista aikaan - huomaa ihan blogistakin. Aina sata rautaa tulessa ja kaikki kesken. Hyörin tuvassa ja häärään tontilla, kehittäen itselleni jatkuvasti pitenevää tehtävälistaa. Oikeasti pakollisia hommia on aika vähän; kantaa puut sisälle, huolehtia kaneille vesi, tehdä ruoka ja vastata vauvan tarpeisiin. Miksi en missään välissä voi istua?

On totta että vanhassa talossa tekeminen ei lopu kesken. Koska jotain pientä askaretta on koko ajan rästissä, tyrkyllä tai muuten vain lojumassa, on minun todella vaikea rauhoittua paikalleni. Nyt olen kuitenkin yrittänyt ryhdistäytyä asian tiimoilta. Poistin kännykästäni instagram sovelluksen. Some luo alitajuntaani paineita - muut osaavat, ehtivät, pystyvät. Kaikki muut ehtivät tehdä kaikkea ja onnistuvat kaikessa, kaikki paitsi minä. Asian todellinen laita ei tietenkään ole näin, sillä kaikki eivät jaa someen arjen realismia.

Havahduin yhtenä päivänä tähän kehittämääni oravanpyörään. Tekemisiäni ei päivän aikana seuraa kukaan muu kuin Papu, häntä tuskin liikuttaa, vaikka tiskipöytä notkuisi astioista pari päivää liikaa. Minun arkeni on tällä hetkellä jonkun toisen lapsuutta. Haluanko todella välittää turhaa pinnallista kiireen tunnetta seuraavalle sukuolvelle? Voisinko ennemmin välittää kiireettömän tunteen, taidon olla tässä hetkessä? Minulla olisi paljon opittavaa koiralta!

Vaikka olenkin persoonaltani valmiiksi rauhaton ja kaikkihetiäkkiätänne -tyyppinen, väitän somen vain lisäävän lusikoita soppaan. Alitajunta muokkautuu sen mukaan, mitä katselemme. Tulee alitajuisia paineita tavoitella koko ajan enemmän kaikkea - pitää kulissia pystyssä. Tosiasiassa ketään ei kiinnosta, eikä se ole keneltäkään pois, vaikka meidän keittiön lattialla ei joku päivä silloin tällöin mahtuisi kävelemään. Tai jos roskat odottelevat kuistilla viikon päivät. Kukaan ei myöskään kysy, joko olen järjestellyt kaapit, paitsi tietysti jos joku tonttu haluaisi mennä nukkumaan kaappiini. Sillä ei ole mitään merkitystä leivonko joka päivä vai kerran kuukaudessa, siivoanko jälkeni heti vai huomenna, käynkö lenkillä tänään vai ensi viikolla tai lepäisinkö ehkä hetkisen edes kerran viikossa.

Omia paineita luo tietysti äitiys, muiden odotukset ja oletukseni muiden odotuksista. Jotkin somepäivitykset toisinaan hämmentävät. Jokaisella on tietysti oikeus henkilökohtaiseen kokemukseen mutta välillä tuntuu että vauva-arki liioitellaan "superhelpoksi" tai "äärimmäisen raskaaksi". On tietysti oma valinta asua täällä keskellä metsää, jonne ei voi tilata ruokaa Woltin kautta, jonne siivouspalvelun kilometritaksa olisi suurempi kuin itse työ ja niin edelleen. Olen myös itse valinnut puulämmitteisen talon ja kotieläimiä lisäämään asunnon karvan ja kuran määrää. On kai turha valittaa, jos välillä vähän tympäsee se, että ruuankin joutuu tekemään itse.

Negatiivisuuden kierre on valmis, jos vertailee itseään muihin (ja siihen helposti somessa sorrun). Vaikka asummekin kaikista palveluista kaukana, olemme onneksemme terveitä, upea luonto avartuu takapihalta ja minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni paremmin täällä kuin missään muualla. Kunhan Papu kasvaa, haluan opettaa hänellekin tuosta kauniista metsästä ihan kaiken. Metsä on itselleni ihan henkireikä, varsinkin sellainen metsä, jossa puhelinyhteys katkeaa - ei tarvitse kävellä edes kovin kauas. Siellä saa hengittää, olla yksin, rauhoittua ja päästää irti kaikesta turhasta. Metsässä voisin viipyä tuntikausia, eväiden kanssa päiväkausia. Metsästä palatessa, on taas rauhallinen, energinen olo.

Todella sekava ajatusten purkautuminen. Pahoittelen punaisen langan puuttumista, mahdollisia kirjoitusvirheitä ja muita aivopieruja. Suurimpana syynä ajatussotkuuni pitäisin kuukauden kestäneitä univaikeuksia, jonka johdosta olen suunnilleen yötä päivää hereillä. Nyt loppuvuoden rauhoitun, neulon ja luen paljon. Yritän istua ja malttaa olla, tehdä vain sellaisia asioita, joista pidän. Kuunnella jouluradiota, juoda glögiä ja rapsuttaa koiraa. Aion saada tästä pysyvän elämänmuutoksen, olemisesta.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää!